Isänmaa ja selkäranka

Mä oon elämässäni törmännyt moniin juttuihin, joiden olen havainnut vituttavan mua. Toiset merkittävästi, toiset niin paljon ettei tarkalleen osaa sanoa, nauttiiko elämästä yhtään, vai toimivatko nämä aiheet mustan aukon tavoin imien kaiken elämänilon itseensä niin, ettei niistä edes valo pääse karkaamaan. Asia, joka täysin heilahtaen sijoittuu jälkimmäiseen ryhmään ovat jossain käsittämättömässä todellisuudesta piittaamattomassa sodan ja rauhan välimaastossa elävät kävelevät ongelmajätteet – suomalaiset reservin upseerit.

Näitä ihmisiä löytyy lähes jokaisesta ihmisryhmästä, ammattikunnasta, kastista ja luokasta. Heitä on yritysten johdossa, merkittävissä virkamiestehtävissä, he kansoittavat poliittisia virkoja, palvelevat maata poliiseina, leikkaavat työkseen ihmisten hiuksia, uskovat oikeasti, että valtiotieteilijöille pitäisi maksaa heidän tekemästään ”työstä” ja suunnittelevat autoja Volvolla. Heitä on niin paljon, että keskivertoihminen törmää reservin upseeriin päivittäin ja mitä todennäköisimmin täysin vastoin omaa tahtoaan.

Päältä päin katsottuna nämä ihmiset, useimmiten miehet, mutta huolestuttavasti (kuten naiset aina ”tasa-arvoa” metsätäessään ottavat tilaa itsemurha-, alkoholinkäyttö- ja tupakointitilastoissa. Tätä voi perustellusti verrata näihin kaikkiin.) myös naiset vaikuttavat hyvin usein täysin normaaleilta. Saatat jopa havaita pitäväsi heistä. Heitä on hiljaisia ja äänekkäitä, mukavia ja etäisiä, pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja käytännöllisiä, hoikkia ja pulleita. Mutta tämä mukavuus on täysin päälle liimattua ja sen voi pienikin ärsyke häivyttää kadoksiin vain sekunneissa.

Näitä ärsykkeitä ovat missä tahansa yhteydessä johtajuudesta puhuminen (aikoinaan kun meille reserviupseerikoulussa), tavoitteiden saavuttamisesta (mitä lukee RUK:n päärakennuksen seinässä), mistä tahansa ”kovuudesta” (joo RUKin YTH-harjoituksissa painettiin yötä päivää sata lasissa ja vesi satoi alhaalta ylöspäin jäisenä ja tuuli puhalsi koko ajan vitusti) tai ylipäänsä mikä tahansa (joka usein on semmoinen puheenaihe, josta itse et haluaisi kovin kauaa jutella. Ainakaan näiden tomaattiaivojen kanssa).

Kriittisiä päiviä näille Suomen toivoille ovat lippujuhla- ja itsenäisyyspäivä. Kolme kuukautta näiden päivien alla alkaa käsittämätön ”tuliskohan se ylennys” –sonta. Ja jos ei itelle, niin ”joo toi Pera on kanssa ollut kova kertaamaan, kuten minäkin”. Vittu! Pitäkää ne päänne kiinni ja jos oikeasti haluatte miettiä noita, niin tehkää se jossain muualla kun mun työpaikalla. Ei nimittäin kiinnosta yhtään paskaa te, teidän juttunne, teidän kauluksenne (SIIS MITÄ VITTUA!?!?! Nyt on rauhan aika ja vaikka ei olisikaan, niin mitä vittua te niillä kauluksilla teette?!? Tajutkaa nyt vitun pässit ettei sillä ole elämän kannalta yhtään mitään vitun merkitystä! SAATANA!!!) tai ylipäänsä mikään aiheeseen liittyvä. Face it! Te haette hyväksyntää täysin paskoin perustein, hyväksyntää, jota teitä katsoessanne ette ainakaan ansaitse.

Tässä sosiaalisesa tyhjiössä elää lopulta monia tyyppjeä, jotka todennäköisesti luhistuisivat taakkansa alle saman tien, jos heitä ei joka päivä toinen runkkupetteri taputtelisi selkään ”joo kato kyllä sullekin ne lutin merkit vielä annetaan”. Tässä sitä tosiaan on oikein kasapäin suomalaisen yhteiskunnan toivoja. Merkkejä metsästetään, mutta todellinen suoraselkäisyys väistyy valoa nopeammin, jos tukiverkko ei enää tekohengitäkään valheellista itseluottamusta kuuluisaa kakskytneljävittuseittämää.

Tiedän, että sanoin tän jo kerran, mutta on vaan kerta kaikkiaan niin täysin käsittämätöntä, etteivät nämä ruusukekurpitsat tajua, ettei oo mitään paskan merkitystä sillä, mitä lukee jossain sotilaspassissa tai Puolustusvoimien salaisissa arkistoissa (joista nämä tyypit tuntuvat tietävän omien sanojensa mukaan huikeita asioita). Tässä yhteiskunnassa on melko lailla muitakin asioita arkipäivinä mietittäväksi kuin jonkun lapsena leikkimättä jääneen muovisotilasfantasian täyttäminen aikuisiällä. Perkele! Tunti turpaan ja veroja maksamaan. Polttaa ei kannata, kun vesipäistä ei juuri lämpöä irtoa.